Käyttäjän Luonnontieteellinen keskusmuseo blogi

Tämän viikon tiistaina oli enää 100 päivää Luonnontieteellisen museon avajaisiin. Tasaluvun kunniaksi ulkoilutimme joukolla biisonia Helsingin ydinkeskustassa. Olin jo edellisellä viikolla aiheuttanut hilpeyttä ystäväpiirissäni kertomalla, mitä aion tehdä 12. helmikuuta: hinata biisonia pitkin kaupunkia.

Suomesta kerätty biologinen havaintoaineisto on 1970-luvun alusta asti paikannettu ns. yhtenäiskoordinaatiston (YKJ, "Grid 27°E") avulla. Tämä koko maan kattava suorakulmainen, kaikkiin (perus)karttoihin selkeästi punaisella painettu ruutukoordinaatisto on osoittautunut erittäin käyttökelpoiseksi.

Wollemia nobilis eli tuoreelta suomenkieliseltä nimeltään australianwollemia muistuttaa monille meille tuttua huonekuusta pehmeine neulasineen ja kuusimaisine muotoineen. Päältäpäin ei arvaisi, millaisen kohun havupuu aiheutti reippaat kymmenen vuotta takaperin.

Talvi 2006-2007 jäi historiaan poikkeuksellisen lauhana ja lyhyenä, sitä edeltänyt kesä taas poikkeuksellisen kuumana ja kuivana. Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvit ovat reagoineet erikoiseen kesään ja sitä seuranneeseen erikoiseen talveen erikoisella tavalla.

Vihdoin tuli talvi koko Suomeen: täällä pääkaupungissakin pakkanen pyöri välillä parissakymmenessä asteessa. Tuoreessa lumessa eläinten jälkien löytäminen on helppoa.

Kotipihan linturuokinnalla on mellastanut melkoinen joukko siivekkäitä: lumi on osin tamppaantunut tasaiseksi ja kuorrutettu auringonkukansiemenen kuorilla. Hieman sivummalla hankea koristaa kaunis siiven jälki jonkun ponnistettua lentoon lumesta.

Hatikka-havaintopäiväkirja on ollut toiminnassa vuoden ajan. Hatikkahan on Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämä verkkopalvelu, johon luontoharrastajat voivat luoda itselleen havaintopäiväkirjan omia luontohavaintojaan varten.

Me suomalaiset elämme meren ja mantereen vaihettumisvyöhykkeessä. Atlantin läheisyys tuntuu kosteanlauhoina matalapaineiden hönkäyksinä ja Aasian mahtavalta mantereelta saamme toisinaan hurjan kylmiä talvia ja ihanan helteisiä kesiä. Meillä on myös sanonta, että Siperia opettaa. Liekö sillä viitattu alun perin johonkin muuhun kuin biologiaan, mutta se pitää paikkansa myös kasvien suhteen. Muistan ensimmäisiltä puutarhurivuosiltani kuinka Siperia opetti: 1986-1987 talvi oli ennätyskylmä eteläisintä Suomea myöten – ja tuhot sen mukaisia. Lämpömittari oli kuin nauliintunut -30 asteeseen liki kahdeksi kuukaudeksi. Suurin osa luonnonkasveistamme kyllä selvisi. Ne ovat oppineet tämän säiden vuorottelun kanssa elämään. Ne jotka eivät oppineet, ovat karsiutuneet joukosta pois.

Syksyinen metsä on hiljentynyt. Tuntuu tyhjältä. Eläinten näkeminen on vaikeaa -varsinkin jos on liikkeellä puheliaan naapurin tai vauhdikkaan lapsikatraan kanssa. Vaikka itse eläimistä ei välttämättä näkisi vilaustakaan, on kuitenkin paljon merkkejä, jotka kertovat monivivahteista tarinaa metsän elämästä ja eläinmaailmasta.

Maahan pudonnut sulka. Muutama ohut karva kaarnan rosoon takertuneena. Epätäydellinen tassunpainauma hangessa. Poikkipurtuja, kaluttuja oksia, nakerrettuja käpyjä, Pieniä ulostepapanoita varpujen alla sammalikossa.

Kun Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan tiloissa järjestettiin
Luonnontieteellisen keskusmuseon ja Suomen Sieniseuran sieninäyttely ja
–neuvonta syyskuun alussa, sienitilanne näytti todella toivottomalta.
Kuitenkin jokaisella huonollakin sienikaudella on omat erityispiirteensä.
Tämän vuoden syyskuussa havaittiin mm. koivun seurassa kasvavia punatatteja
(Xerocomus fennicus) epätyypillisen paljon pitkin Etelä-Suomea ja niitä
saatiin myös sieninäyttelyä koristamaan.

Syyskuun lopussa saatiin vihdoin sateita ja sienikausi lähti käyntiin.