Kesänlopetus alkuperäisessä Suomessa.

Välillä on hyvä päästä hetkeksi paikkaan, jossa turhanpäiväisyydet unohtuvat. Joskus se onnistuu kynttilänvalossa kotisohvalla, toisinaan tarvitaan vaikeampi tie. Minut heinäkuun viimeinen viikko vei vaellukselle Itäkairaan, muinaisen Suomen maisemiin. Sinänsä UKK-kansallispuiston eteläosissa aika suuressa osassa kangasmaametsiä oli kyllä nähtävissä runsaasti ihmisvaikutusta; metsissä hakkuujälkiä, leveää polkua ja metalliverkkoista poroaitaa ristiin rastiin. Mutta löytyy seudulta myös alkuperäisiä lakikuusikoita ja rinnesoita, jopa ikipetäjäisiä vaaranrinteitäkin.

Hienoa tunnelmaa loi karhu, joka oli penkonut useita muurahaispesiä ja tuoreimman kupeelta haukannut horsmanversotkin suuhunsa. Linnuista pohjoista tunnelmaa toivat lapinpöllö, lapintiainen, tilhi, taviokuurna ja tietysti kuukkelit, joita oli seudulla runsaasti. Retkeilijöitä oli vain vähän, aika kun ei osunut varsinaisiin kevään tai ruska-ajan sesonkeihin.    

Viisi päivää ja 75 kilometriä kävelyä – siis maltillista vauhtia – erämaassa. Siinä ajassa alkaa jo ”metsittyä”, siis unohtaa joutavanpäiväiset, vain itsensä ja varusteiden kunto ja seuraava etappi merkitsevät. Kaikki on itsestäsi kiinni. Voit makoilla aurinkoisella rinteellä, mutta samalla tiedät, että kolmekymmentä kilometriä lähimpiin ”ihmisten ilmoilla” oleviin rakenteisiin eivät lyhene ja ne on jossakin välissä taitettava. Vaelluksen vapautta ei kuitenkaan voi muualla kokea.

RSu