Marraskuun hiljaisuus

Käyttäjän RSu kuva
Lähettänyt RSu 13 marraskuuta, 2009 - 18:16

Jos haluat kokea metsän, mene sankkaan ikikuusikkoon, loka-marraskuun tihkusateisessa iltahämärässä, yksin. Ole, tunne, anna ajatusten leijua.

Hiljaisuus on ylellisyyttä. Samoin ylellisyyttä on päästä luonnontilaiseen metsään. Ruuhka-Suomessa etenkin hiljaisuus on todella kortilla, mutta eräs tihkusateinen sunnuntaiaamu osoitti, että Nuuksiossakin voi olla melko hiljaista. Sen sijaan luonnonmetsän piirteitä omaavia metsiä on usein vaikeampi löytää maaseudulta, ns. syrjäseuduilta, joissa tehometsätalous on ”hoitanut” jokaisen metsän. Etelän suurten kaupunkien liepeillä metsäluontoarvoja on usein jopa enemmän – hassua mutta osoittautunut todeksi. Samaan aikaan esimerkiksi oravasta ja liito-oravasta on tullut kaupunkilaisia. Vaikka oravia on taajamien liepeillä joka paikassa ja liito-oraviakin joidenkin mielestä riesaksi asti, yritäpä nähdä edes tavallinen orava ns. syrjäseutujen metsissä - liito-oravasta puhumattakaan!

Käynti Nuuksiossa täytti tietysti myös suppilovahveropussin. Muutama muukin sienestäjä oli maastoon uskaltautunut, mutta ”tilaa hengittää” oli riittävästi. Kallioiden välisissä kuruissa suppilot kurkkivat sammalikosta ja rauha oli kuin suuremmassakin erämaassa. Suosittelen.

RSu

Kommentit

Luonnontilainen metsä

Lähettänyt irma 13 marraskuuta, 2009 - 20:02

on tosiaan "kortilla" täällä maaseudulla, Savossa. Aukkoja, risukoita, yksitoikkoisia yhden lajin puupeltoja... Ei juurikaan houkuttele lähteä samoilemaan näihin ns. metsiin. Pieniä tuholta säästyneitä metsiköitä on siellä täällä, mutta niidenkin sijaintipaikat pitää tietää, neulan etsimistä heinäsuovasta on niiden löytäminen. Lähimmät suojellut alueetkin ovat satojen kilometrien päässä. Tuntuu ihan hullulta, että päästäkseen METSÄÄN on ajettava ensin autolla pitkiä matkoja...

Haluan lehto-metsään

Lähettänyt trudiluu 14 marraskuuta, 2009 - 21:02

En tunne havumetsää samalla tavalla kotimetsäksi kuin eteläisen Suomen lähes kadonneet lehtipuuvaltaiset lehdot. Tuntuu, että sielunmaisemani lehdot on totaalisti hävitetty. Hiljaisuus on kaupunkilaiselle luksusta. Myös 'visuaalinen hiljaisuus' on luksusta.

Mulla on kova koti-ikävä lehtoon. Metsätyyppinä sitä voisi verrata melodraamaisesti sanoilla 'äidin viileä käsi lapsen kuumeisella otsalla'.

Mutta sopeutuuko sitä loputtomasti? Ei nähtävästi, koska savolaiset, savokarjalaiset ja pohjoissuomalaiset työnperässä etelään kotinsa muuttaneet lähtevät aina lomillaan paluumuuttomatkalle "takaisin kotiin", kotipaikkaan tai mökille.

Tiedän yhden lehtometsän

Lähettänyt Räme58 15 marraskuuta, 2009 - 17:21

Olin viime kesänä käymässä kahden sukulaistytön kanssa lehtometsässä, joka olikin aika lähellä. Nuorin tytöistä tiesi paikan tutkittuaan nettiä. Menimme sinne kameroiden kanssa. Alue ei ollut iso, mutta tunnelma ihmeellinen.
Alue sijaitsee jyrkkien kallioiden keskellä. Lehdon keskellä on lampi. Lammen rannalla kasvoi kämmeköitä. Oli myös mustikka-aika ja kypsiä muuraimiakin löytyi lammen rannalta. Puusto oli sekalaista. Oli saniaisia. Varpukasveja... Ja TÄYSI HILJAISUUS. Alue on suojelualueella ja täysin luonnontilassa. Tosin kävellen syntynyt polku kulkee alueella.
Lehdossa asuivat keijut ja maahiset...

Oulu muodostaa poikkeuksen

Lähettänyt imppu 16 marraskuuta, 2009 - 11:54

Oulu muodostaa poikkeuksen siihen, että suurten kaupunkien läheltä löytyisi enemmän luonnontilaisen metsän piirteitä kuin ympäröivältä maaseudulta. Täällä kaikki metsät on käsitelty myös kaupungin laiteilta.