Riekko majavan padolla

Tänään lyhyt valoisa aika kului Keuruun viimeisiä riekkoja etsiessä. Riekko taantuu vauhdilla. Levinneisyysalue on jo oman lyhyen muistini aikana siirtynyt useita kymmeniä kilometrejä pohjoiseen. Pääsyy on soiden ojituksen jälkeen hitaasti edennyt umpeenkasvu, joka hävittää soidinaukeat yksi toisensa jälkeen. Mutta ilmastonmuutoksellakin lienee osansa, sillä lumettomassa maassa valkoinen riekko loistaa kuin lyhty. Näitä lyhtyjä siis nyt etsittiin, mutta tuloksetta.

Tyynessä kuurasäässä rämeenlaitaa tarpoessa kuului yllättäen vaimeaa kohinaa. Melkein kahdensadan metrin päässä kulkee pieni suopuro ja tarkemmin kuunnellessa sieltä kuului selvästi kosken kohina. Tajuntaan iski: Mitä ihmettä? Eihän tässä kohtaa ole koskea. Täytyy olla majavan töitä.

Suunta ääntä kohti ja tosiaan; vesi kohisi tuoreen majavanpadon yli. Padon takana pätkä jokivartta ja lampare olivat tulvan vallassa. Vesi oli sen verran korkealla, että rantapuustoa tulee kuolemaan – hyvä niin, saavat tikatkin ruokaa. Majava tekee sitä mitä sen pitääkin. Patoaltaat luovat monimuotoisuutta; elinpaikkoja niin sammakoille kuin niitä syöville saukoille, korennoille, hyttysille sekä niitä syöville pikkulinnuille ja lepakoille, yhtä hyvin kuin lahopuulla koputtelevalle tikalle ja siinä kasvaville kääville tai vaikkapa raidankäävän pilleissä elävälle ehkä maailman pienimmälle kovakuoriaiselle. Varsinainen avainlaji tuo majava.

Itse majava pysytteli piilossa. Lammen pohjaan kiilatut ravintovarastot riittävät vielä pitkään, eikä tarvetta rantautua ole. Majava kuitenkin sykähdyttää vaikka sitä ei näekään. Koko ekosysteemin verkosto pyörähtää mieleen. Toivottavasti lattahäntä saa pitää henkensä.

RSu