Kuutamossa

Uudenvuodenpäivän jälkeinen yö oli talven hienoin; täysikuu, kirkas taivas ja valkeaa lunta kaikkialla. Tällaista yötä ei voi tuhlata sisällä. Kaupunkien valosaasteen alla ei tiedä millainen on talvinen kuutamo. Itsekin olin lumouksen jo melkein unohtanut, vaikka aikanaan pitkät kuutamokelkkailut olivatkin jokatalvinen tapahtuma.

1.1. pakkanen kiri Haapamäellä pariinkymmeneen ja nipisteli tottumattoman poskilla, lähtiessämme vaimon kanssa kuutamokeikalle. Uudenvuoden aattoon kai kuuluvat mökä, rakettien jättämä savu ja törky olivat enää kuin pahaa unta. Hiljaisuuden rikkoi harvakseltaan vain kiristyvät pakkasen aiheuttama paukahtelu jäätyneissä puissa. Mitä lienevät ihmiset tehneet, kun yksikään koneen pärähdys ei rikkonut lumousta?

Valottomalla seudulla täydenkuun loiste hohtaa puhtaalta lumelta niin kirkkaana, että mieleenkään ei tule ottaa mukaan keinovaloa. Värejä ei kuuta lukuun ottamatta ole, mutta muuten näkee satojen metrien päähän lähes yhtä hyvin kuin päivällä. Pakkanen taas on pukeutumiskysymys. Eihän kuutamoretkellä yksillä kalsareilla pärjää, mutta miksi pitäisikään?

Kuunvalon luomat syvät varjot pehmeänpyöreistä lumipuista, kumpareista ja kulkijoista luovat sadunomaisen maiseman, jota on vaikea kuvata sanallisesti. Mieleenpainuva se kuitenkin on. Valon ja varjo leikki lumen kumpareissa on jotakin erilaista; päivän vastakohta. Ehkä juuri siksi moni pelkää yötä. Maisema on värikkään päivän vastakohta, ovatko ihmisetkin vastakohtia päiväaikaiselle minälleen? No, sellaista en ole huomannut, moni on ehkä hieman tunteellisempi ja avoimempi kuin päivällä, mutta muuten kaikki yöretkituttuni ovat olleet ihan normaaleja.

Nyt sydäntalvella öinen metsä oli äänetön. Kevättalven öinä pöllöt ja ketut, paikoin ilveksetkin tuovat oman hienon ja jännittävänkin lisänsä yöretkeilyyn. Kuun varjoissa voi kuvitella monenlaista, mutta yhä olen hieman kateellinen latvialaiselle tutulleni. Hän onnistui kuutamohiihdolla yhyttämään kaksi sutta maastossa. Sudet tulivat metsänreunassa seisonutta ystävääni kohti lumisen pellon yli. Kun etäisyyttä oli vajaa sata metriä, suurempi uros huomasi jotakin ja molemmat seisahtuivat. Hetken kuluttua uros alkoi hitaasti siirtyä sivulle, naaras seisoi hievahtamatta paikoillaan. Ehkä kymmenen sekunnin kuluttua uros ilmeisesti sai sieraimiinsa ihmisen hajun ja kuin taikaiskusta (todennäköisesti kuitenkin hännänheilautuksesta), molemmat sudet reagoivat silmänräpäyksessä, pinkaisivat laukkaan ja katosivat muutamassa sekunnissa. Valitettavasti joudun toistaiseksi vain kuvittelemaan tilanteen, mutta ehkä vielä joskus...

Sutta kuutamoretkellä ei kannata pelätä, sillä sen näkeminen on lähes mahdotonta. Vielä ehtii tällekin kuutamolle ja uusia on tulossa. Ei kun rohkeasti vaan pimeyteen – ei siellä oikeasti ole pimeää, kunhan vain pääsee pois katuvalojen alta ja silmä ehtii hieman tottua hämärään.

RSu