Kesäyö

Illan ukkonen sateineen viilensi kelin vain pariinkymmeneen asteeseen. Pitkä helle on hyydyttänyt retkeilyn. Yli 30 asteen lämmössä ei tahdo jaksaa kulkea, etenkään kun hyttysten vuoksi pitäisi olla pitkähihaista päällä. Yötkin ovat olleet lähes hellelämpöisiä. Viime yö oli kuitenkin poikkeus. Kun vielä oli märkää ja vaatteet kastuivat heti, oli mitä paras yöretken aika.

Haapamäen seudulla on ollut kovasti puhetta karhujen runsaudesta – kuulemma useampi poikue ihan kylän laidoilla. Yleensä runsaat karhupuheet ovat enteilleet hyvää lakka- tai kuten hieman pohjoisempaa on kielenkäyttöni tarttunut, hillasatoa. Karhun näkemisen toivossa suuntasin fillarini metsätietä muutaman kilometrin päässä oleville lammille, joilla karhu oli aiemmin pudottanut telkänpöntöt mätämunien toivossa alas.

Ensimmäisen lammen lähestyessä kuului lätsytystä; kuin joku kävelisi vedessä. No, hämärtyvän kesäillan karhujännitys tietysti sai kuvittelemaan liikoja. Tavipoikuehan se siinä. Mutta viereisellä suolla oli kuin olikin hillaa. Hyvin ne karhujutut siis taas hillatilanteen ennustivat. Söin ja poimin reilun litran, loput olivat vielä raakoja. Ehkä viikon päästä saisi kolmekin litraa, jos ei muita poimijoita osu paikalle.

Ei kun eteenpäin. Päätin käydä vielä hieman kauempana lähiseudun viimeisellä kokonaan luonnontilaisella erämaasuolla. Paksu usva nousi sateenjälkeisestä maasta. Upea tyyni ja hiljainen yö. Hiivin hiljaa mäntykangasta suon laitaan. Kankaalla oli karhun keväällä hajottama muurahaispesä. Jälleen jännitys tiivistyi ja kohosi huippuunsa, kun punakylkirastas aloitti suon vastarannalla armottoman varoittamisen. Kiikaroin epätoivoisesti sumua; suon yli ei pystynyt näkemään. Lopulta päätin kuitenkin mennä katsomaan mikä rastasta kiukuttaa. Ehdin kävellä vain muutaman kymmenen metriä, kun ukkometso rymähti paukkeella lentoon rämeeltä. Siihen loppui rastaan varoitus, suo hiljeni täysin.

Täällä hillatkin olivat vielä kovia. Tummuvan yön häviävät väritkin alkoivat häiritä marjastusta. Istuin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ajatukset siirtyivät muutaman vuoden takaiseen, kun hillareissulla samalla kohtaa oli todella telminyt karhupentue. Muistan miettineeni, kenen ne marjat ovat. Onko minulla, metsänkulkua harjoittelevalla noviisilla oikeus poimia metsänkuninkaan marjoja? En tiedä kuinka kauas edestäni karhut silloin siirtyivät, mutta aikani karhun viisautta pohdittuani jaoimme marjat; minä poimin marjaisesta laidasta puolet ja loput jätin kuninkaalle ja pennuille.

Hyvästä yhteisymmärryksestämme huolimatta – vai juuri siksi – karhu jäi taas näkemättä. Mutta komeita nyrkinkokoisia rupikonnia kostea yö oli saanut liikkeelle... Kesäöitä ei tosiaankaan ole tehty nukuttaviksi.

RSu