Pesä

Vaivaishiirestä tulee aina mieleeni edesmennyt veljeni. Kerran hän löysi pienen-pienen vaivaishiiren jonka etujalka oli katkennut. Hän otti sen kotiin, lastoitti kahdella tulitikunpätkällä jalan ja hoivasi hiirtä paitapuseronsa rintataskussa. Hiiri oli lähes kaikkialla mukana koska veljeni halusi hiiren syövän vähänväliä, madonpätkiä, pikku toukkia, leivänmurusia, ym. ym. Yöt hiiri asusti papukaijamme häkin pohjalla, ja niin tuo pikkuinen pikkuhiljaa toipui, lastotus purettiin, hiiri sai kiipeillä undulaattimme häkissä ja vahvistua. Sitten veljeni kanssa vietiin se samaan paikkaan josta se oli löytynyt, isoveljeltäni pääsi tippa silmään kun hän katsoi hoidokkinsa lähtöä suureen maailmaan. Ainoa joka huokasi helpotuksesta oli äitimme, jostain syystä hän ei pitänyt siitä, että talossa oli hiiri. Tosin hiukan myöhemmin hankin kaksi valkoista hiirtä, mutta ne hän hyväksyi?