Evoluution välimuoto

Lämpimänä kesänä on ollut kiva käydä veden äärellä – ja vedessäkin. Yksi rantakäyntien hauskoja tapahtumia oli Keuruun Kolonjärven lähes uskomattoman runsas järvisienikanta. Järvisieniä oli paitsi tavalliseen tapaan pohjan puunkappaleissa ja kivissä, myös kortteiden ja muiden vesikasvien varsissa. Kortteissa järvisieni oli kasvanut pintaan saakka (kun vesi oli jo aika alhaalla) ja jopa kasvattanut haaroja hassun näköiseksi vedenalaiseksi ”metsäksi”. Olosuhteet olivat järvisienelle selvästi harvnaisen erinomaiset.

Järvisieni on ”väärin” nimetty ja usein myös väärinymmärretty eläin. Kyseessä ei siis ole sieni, eikä vihertävänä veden pohjakivien tai puunpalojen ympärillä kasvava nihkeän tai hieman karhean tuntuinen kerros ole vesien saastumisen aiheuttamaa leväkasvustoa. Itse asiassa kyseessä on varsin erikoinen eläinten yhteenliittymä; järvisieni-eläinten runkokunta.

Nämä yksisoluiset pienenpienet eläimet voisivat periaatteessa elää yksinkin. Niillä on kaikki tarvittava, mukaan lukien yksi siima, jolla voi uida. Mutta pikkuruisen elämä on vaarallista. Jokainen vastaantuleva vesikirppu popsisi sen mielellään. Siksi kannattaa käyttää joukkovoimaa ja liittyä yhteen.

Järvisienet liittyvät toisiinsa pysyvästi. Ne muodostavat puupalikan pintaan mattomaisen kerroksen, josta niitä ei ole helppo syödä. Ne ovat sopeutuneet yhteiselämään jopa niin hyvin, että muodostavat runkokuntaansa pieniä putkimaisia onkaloita. Jokainen yksisoluinen eläin suuntaa siimansa ”putkeen” ja sitten ne heiluttavat synkronissa siimojaan. Se saa veden virtaamaan ja virtaava vesi tuo jokaiselle happea ja pienenpieniä partikkeleita ravinnoksi. Ne siis muodostavat itselleen ”verisuoniston”, joka mahdollistaa yhteiselämän.

Ja vielä pohditaan onko evoluution välimuotoja olemassa, tai miten monisoluiset eliöt saivat alkunsa… siinähän se on meidänkin esimuotomme tavallisessa suomalaisessa järvessä.

RSu