Vesipappi

Käyttäjän RSu kuva

Koskikara on hauska talvisten sulapaikkojen lintu. Pikimustan linnun rinta on kirkkaan valkea. Sukellustensa välissä kara niiailee sirosti rantakivillä.

Valkealle rinnan värille on selvä evolutiivinen selitys; valkoinen heijastaa valoa karan sukeltaessa pohjasta vesiperhosten toukkia ravinnokseen. Pienikin lisävalo helpottaa toukkien huomaamista tummassa vedessä, hämäränä talvipäivänä. Valkorintaisella karalla on siis ollut valintaetu puolellaan.

Katselin itsenäisyyspäivän tienoilla pakkaspuroilla useitakin koskikaroja ja jäin miettimään niiailun syytä. En muista olisiko sitä kukaan selittänyt?

Mielessäni niiailu yhdistyi mustaan selkään ja vieressä soljuvaan tummaan veteen. Selän tummuus on selvästi suojaväri ilmasta saalistavia petoja vastaan. Kara on näet haavoittuvimmillaan uidessaan pintaa pitkin. Sen silmät ovat silloin veden alla tähystämässä vesiperhosten toukkia ja ylhäältä saapuva uhka voi jäädä huomaamatta. Selän on siis syytä sulautua ylhäältä katsotun veden väriin.

Mutta se niiailu? Katsokaapa koskikaraa rantakivellä niiailemassa. Musta selkä aaltoilee veden värisenä niiausten tahdissa aivan kuin viereinen vesikin. Veikkaan, että ainakin osasyy niiailuun on sen antama lisäsuoja. Yleensähän saalisyksilön kannattaa olla paikoillaan, jotta saalistaja ei suojaväriinsä luottavaa huomaisi. Mutta kun vesi vieressä liikkuu ja muljahtelee, näkyy paikallaan pysyttelevä kara helpommin kuin niiaileva – näin ainakin minä sen näin. Saa kertoa parempia selityksiä niiailulle!

RSu