Pitääkö pyörä keksiä aina uudestaan?

Käyttäjän tepo kuva

”Vielä 50 vuotta sitten uskottiin, että mantereet ovat aina olleet nykyisillä paikoillaan”, Helsingin Sanomat väitti viikko sitten tiedesivuillaan. Kuka uskoi?

”Vielä 1960-luvun alussa mantereiden liikkeeseen uskovia pidettiin likimain hörhöinä.” En muista moista, vaikka juuri tuohon aikaan tapailin varsin säännöllisesti geologeja ja geologian opiskelijoita.

Kävin kouluni 1950-luvulla, jolloin mannerliikunnat tulivat tutuiksi maantiedon oppikirjoista tai – jos ei niistä niin maantiedon tunneilta. Biologian ja maantieteen – silloin kai luonnonhistorian ja maantiedon – opettaja oli koulun rehtori, filosofian maisteri T.A. Putkonen (1912-1980). Se, että manteret olivat joskus sijainneet toisin kuin nyt, oli helppo ymmärtää, kun kartallakin Afrikan länsirannikko istui hyvin Brasilian itärannikkoon – aivan kuten Alfred Wegener (1880-1930) oli jo Putkosen syntymävuonna 1912 esitelmissään ja julkaisuissa todennut.

Putkonen oli 1930-luvulla toiminut maantieteilijä ja kvartäärigeologi Aaro Hallaakosken (1893-1952) apulaisena, kun runoilijana tunnettu oppikoulun opettaja jatkoi Saimaa-tutkimuksiaan. Ison koulun rehtorina Putkosen geologian harrastukset jäivät ajan puutteessa korkeintaan alan kirjallisuuden seuraamiseen – hänen hoitamaansa koulun kirjastoon tuli paitsi National Geographic Magazine myös mm. Terra.

Eilen (7.9.) lehti ei enää palannut mannerten liikkumisiin tiedesivuillaan, missä se viikon välein on kertonut, miten tieteen käsitykset ovat muuttuneet. Tiedesivujen teksti ei tosin ole turhantarkkaa: ”Suomi on lähettänyt [Huippuvuorten siemenpankin] varastoon kaikkien täällä jalostettujen ravintokasvien, kuten perunan, siemenet.” Kun kuvassa ei ole siemeniä, vaan maavarren turvonneita kärkiä, mukuloita, jää epäselväksi, mitä Suomi on lähettänyt.

Terho Poutanen 8.9.2013

J.K. Lehdissä nyt kerrotaan kaikenlaista, mitä voisi kommentoida. Jos palataan vuoteen 1912, lehden urheilutoimituksen esimies kertoo Ruotsi–Suomi-yleisurheilumaaottelun 400 metrin suomalaisesta juoksijasta, jolle Tukholman vuoden 1912 olympiastadion tulisi nyt viikonvaihteessa tutuksi. Ei onnistu! Vuoden 1912 stadionista ei ole jäljellä kuin pari tornia ja pätkä kansallisromanttista tiilimuuria. Itse kentälle eivät ruotsalaiset olleet rakentaneet edes 400 metrin mittaista juoksurataa – vaikka 1912 olympialaisissa juostiin ensi kerran 4x100 metrin viesti!

Viitteet:
Niko Kettunen: Mannerlaatat liikkuvat sittenkin. - Helsingin Sanomat 31.8.2013, HS Lauantai s. 7.
Mari Manninen: Nooan arkkia kerätään ikiroutaan. - Helsingin Sanomat 7.9.2013, HS Lauantai s. 4-5.
Ari Pusa: Lahjakas keltanokka. - Helsingin Sanomat 7.9.2013, s. B 26.