Biisoni ja mä

Tämän viikon tiistaina oli enää 100 päivää Luonnontieteellisen museon avajaisiin. Tasaluvun kunniaksi ulkoilutimme joukolla biisonia Helsingin ydinkeskustassa. Olin jo edellisellä viikolla aiheuttanut hilpeyttä ystäväpiirissäni kertomalla, mitä aion tehdä 12. helmikuuta: hinata biisonia pitkin kaupunkia.

Biisonin ulkoiluttaminen ja mainosflyerien jakaminen osoittautui hauskaksi touhuksi. Valtaosa ihmisistä oli vilpittömän ilahtuneita. Mielestäni jo sitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena, jos tukkoisessa aamuruuhkassa saa vastaantulijat nauramaan ääneen.

Mainoksia jakaessa oppi tunnistamaan monia ihmistyyppejä: Ensin olivat ne vanhemmat rouvat, jotka eivät olleet uskoa silmiään, mutta sitten riemastuivat. He kertoivat tulevansa ensi tilassa lastenlastensa kanssa museoon. Monille taikasana oli ”se entinen eläinmuseo”, vanha kansa tuntee Luonnontieteellisen museon sillä nimellä edelleen.

Sitten oli se joukko, josta näki jo kaukaa, miten he valmistautuivat kiertoliikkeeseen ja ottivat samalla tuiman ilmeen naamalleen. Valmiina sanomaan ei-kiitos niin napakasti, että flyerin jakaja uskoo kerrasta. Näihin törmäsi usein myös, jos oli mainoksineen ajautunut liian kauaksi biisonista – silloin vaikutti vain tavallisen ärsyttävältä tuputtajalta. Kun sitten aloittikin lauseen kertomalla, että Luonnontieteellinen museo avataan jälleen yleisölle, niin ilmeiden muuttuminen oli hämmästyttävää. Kurtut silisivät otsalta ja kiinnostus heräsi. Jopa siinä määrin, että muutama palasi useamman askelen jälkeen takaisin hakemaan mainoksen – aivot ehtivät ilmeisesti vasta siinä vaiheessa ymmärtää, mitä se mainosten jakaja oli todella sanonut. Eihän se halunnutkaan tyrkyttää uutta jugurttimerkkiä tai talviviimoihin sopivaa huulirasvaa. Väitetään, että miehet ovat keskimäärin kiinnostuneempia tieteestä, kenties siksi heidät pysäytti juuri "luonnontieteellinen" -sana...

Otollisinta joukkoa olivat lapset ja lapsiperheet. Lapset halusivat tulla lähelle biisonia ja koskea sitä. Otus näyttää sen verran elävältä, että moni ei ensin meinannut uskaltaa taputtaa. Kun taluttajat näyttivät esimerkkiä, niin useimmat uskalsivat. Rohkeimmat jopa tökkäsivät sormellaan eläimen lasisilmää (käsinmaalattua saksalaista laatua) ja tarkistivat, että se todellakin on vain lasia.

Oli toki niitäkin, jotka vain ottivat vauhtia ja kävelivät ohi. Ja turisteja, jotka halusivat kuvata itsensä biisonisonnin kanssa ja teinejä joita koko juttu kummastutti. Kun olisi vain ollut mukana se valokuvaaja, joka olisi ikuistanut ohikulkijoiden ilmeet – olisi tallentunut monta herkullista kohtausta!

Kuvat: Lauri Hill /LTKM